tiistai 25. heinäkuuta 2017

AAMUKÄVELYLLÄ

Lämpötila vain 12 astetta tänä aamuna puoli seitsemältä. Kostea nurmikko paljaiden jalkojen alla tuntui viileältä. Kuitenkin kukkapenkistä kohoava kynttilämäinen kukinto herätti huomion ja oli ihan pakko astella kuvaamaan kermesmarjaa ja samalla hieman muitakin kukkivaisia.

Kermeksen vieressä kohoaa papukaijakukka, jonka kukasta ei ole vielä muuta havaintoa kuin nuppu nököttämässä. Jännää.

Äitienpäiväruusu on puhjennut uuteen kukkaan, eipä sitä ole kostea kesä lannistanut, päinvastoin.

Kukkaa ei sen sijaan pukkaa tämä karvalehti, valeunikko, jonka luulin jo hävinneen talven myötä. Hyvin se voi, kunhan vaan näyttäisi edes yhden kukkansa.

Kesän aurinkoa tuo sateiseen päivään tämä keltainen kullero, piilossa kuusaman oksien alla. Kukat isommat kuin vaalealla kullervollani, jonka kukinta alkaa jo olla ohi.

Yllätyksiäkin sattuu, enkä puhu nyt niistä pienistä lehtokotiloista, joita viisi yllätin liljojen lehdiltä, vaan tästä pikkuruisesta ruusun oksasta, en tiennyt tällaista olevankaan puutarhassani.

Malvat ovat myös aloittaneet kukintansa, sekä valkoinen että vaaleanpunainen.


Ja kenelle kellot soivat? Ihanan valkoisen kurjenkellon sain ystävältäni Unelmalta joskus vuosia sitten. Oli kyllä sininenkin, mutta vain tämä valkoinen on noussut kukkimaan.

Rehevyyttä sateisesta kesästä on kerännyt jättipoimulehti. Sitä on jo ihan liiaksi joten taidanpa lähteä sitä vähän kurittamaan. Jos samalla löytyisi ne viimeisetkin koppa selässä matelevat etanat, nuo limaiset iljetykset. 


No, liljakukot olen nitistänyt ja tummanpunainen varjolilja kukoistaa.
Tällaista tänään mielessä. Mukavaa päivää, haikaillaan lämpimämpää säätä.

perjantai 21. heinäkuuta 2017

SERKKUTAPAAMINEN, YKSI KESÄN KOHOKOHDISTA

 Vähän uuvuttavan hääreissun jälkeen arki palasi, onneksi oli kuitenkin odotettavissa jotakin erikoista. Olin vuosia sitten puhaltanut alkuun meidän serkkujen kesätapaamisen ja joka kesä on tapaamista ilolla odotettu. Niin nytkin. Olin kutsunut serkut niemen nokkaan sunnuntaiksi 16.7. ja tilannut oikein aurinkoisen sään. Ja kas, aurinko paistoi lämpimästi koko päivän, vaikka vielä lauantai - ja koko edeltävä viikko - oli saatu kesäsadetta roimasti.
Suviruusut ja valkoinen juhannusruusukin oli täydessä kukassa tapaamisen kunniaksi. Samoin tornionlaakson ja ristinummen ruusut sekä mökkiruusu ja punainen juhannusruusu. 

Tapaamisen aluksi sytytimme kynttilän viikolla edesmenneen enon muistoksi ja vietimme hetken hiljaisuuden. Erityisen iloinen olin siitä, että hänen poikansa, yksi serkuistamme, jaksoi tulla yhteiseen tapaamiseen kaikesta huolimatta.

Tervetuliaisiksi tarjosin itse tekemääni raparperimehua kuplavedellä laimennettuna ja jääpalojen viilentämänä.
Olin luvannut tarjota lohisoppaa, saaristolaisleipää, karjalanpiirakoita ja munavoita. Lisänä myös ruispatonkia, jos makea saaristoleipä on vieraanmakuinen.  Onneksi minulla on ison iso kattila, johon laitoin lauantain iltapuoleen kuorimani perunat rannalla rengaspolttimon liekille. Lohet minulla oli umpijäässä vielä sunnuntain aamulla, vaikka otin ne jo iltayöstä kylmälaukkuun vähän sulamaan. Onneksi olivat ruodotonta filettä ja helpot nylkeä ja paloitella pataan. Paljon voita, punaista maitoa ja roimasti tilliä. Kyllä maistui ulkona terassilla. Ja saaristonleipä teki kauppansa myös. Olin ihan iloinen, että tarjoomiset tekivät kauppansa.

Kahvit mustikka- ja puolukkapiirakan kanssa, lisänä tiikerikakkua sekä Liisa-serkun tuomaa kermaista torttua. Nam.
Olin vatkannut valmiiksi myös lettutaikinan, joka sitten yhteistyössä paisteltiin muurikkapannulla (joka pitkän etsimisen jälkeen kuitenkin löytyi viimetipassa ulkovarastosta höyläpenkin takaa naulasta).  Lettujen kanssa oli tarjolla karhunvatukka-mansikka-tyrnimarja -sekoitusta ja tietysti mansikkahilloa myös.

Serkkutytöt soutivat saareen nähdäkseen meidän yhteisen mummolan talon nykyisellään. Sauna oli lämpimänä mutta saunojia ilmoittautui vain lopulta kaksi. Hyvä näinkin. Mutta makkarat jäivät paistamatta, kun ei kenellekään enää muka mahtunut. Vaikka minun äitini sanoi aikoinaan, että silloin vasta on hyvä olla kun on syönyt niin paljon että on paha olla!

Niemen nokkaan jäi hiljaisuus ja monta muistoa lämpimästä tapaamisesta. Ensi kesänä sitten taas.


Maanantaina ajeltiin kotiin kitkemään kasvimaata, poimimaan mansikat puutarhasta ja ahomansikatkin pihan ympäriltä. Ja kantarellit nostavat jo lakkejaan ihan pihametsikössä. Pian on kesä mennyt taas kerran. Muutamia kesän kukkia täältä niemestä on pakko postata tähän loppuun:



tiistai 18. heinäkuuta 2017

HÄÄT SAKSALAISEEN TAPAAN

Matkaseikkailuista jo kerroin, mutta entäpä itse häät. Voisin tietysti vain todeta, että morsian oli kaunis ja sulhanen komea, se piti täysin paikkansa. Mutta häät sinänsä oli hiukkasen erilaiset kuin meillä kotona on tapana.


Siis morsian Janine on saksalaisen sisareni - jo edesmennyt - tyttären Bettinan tytär ja Patrikin sisko. Sulhanen Timmy on seilannut meriä ja viimeksi oli Somalian rannikolla jahtaamassa merirosvoja, jotka laivoja ryöstelivät. Mutta nyt kai jo asettumassa ihan maakravuksi, tiedä häntä.  Ovat tosin olleet yksissä jo useita vuosia, heillä on kaksi ihanaa tytärtä, Dilara, jolta on yksi hammas jo irronnut yläleuasta ja Celina, vasta kolmen.

Meidät haettiin hotellista hääpäivän aamuna ja ajelutettiin halki maissipeltojen ja rypsivainioiden sekä viinitarhojen ohitse varsin kiemuraista kylätietä parinkymmenen kilometrin verran Bettinan kotiin ensin ja sieltä sitten varsinaiselle vihkipaikalle (Trauung) Theusenthalin vanhaan linnaan. Linnan kauniissa puistossa valokuvattiin juuri edellistä vihkiparia ja me siirryttiin linnan juhlavaan saliin odottamaan.


Sulhaspoika ja kaaso odottivan sulhasen kanssa vihkituomarin edessä malttamattomina. Dilara, jolla oli sormukset sievällä valkoisella satiinityynyllä, purki odotellessaan rusetin, jolla ne oli tyynylle solmittu ja sitten sormuksia etsittiin tuolien alta. Morsianta ei vaan näkynyt. Mikä lie viivytti... jopa niin, että hauskoja sutkautuksia syntyi. Ne naiset, totesi sulhanen. Vihkituomari vitsaili, että ellei morsiota tule, kenen kanssa Timmy vihitään?!?  No viimein salin ovelle ilmestyi upeassa vihkipuvussa Janine isoisänsä taluttamana häämusiikin soidessa.

Vihkiseremonia oli lyhyt, vihkituomari kertoi nuorille, mitä merkitsee heidän jaa-vastauksensa ja miten toista pitää arvostaa ja kunnioittaa sekä rakastaa ja huolehtia toinen toisestaan.


Kun heidät oli yhteen liitetty, sormukset pujotettu, nähtiin vihkiparin suudelma ja kaikki neljä morsian, sulhanen, kaaso ja sulhaspoika kirjoittivat nimensä vihkitodistukseen. 

Nimensä halusivat kirjoittaa myös Dilara ja Celina. Kun nimet oli kirjoissa, sirottelivat tyttären ruusun terälehtiä vanhempiensa kulkureitille ulos linnan upealle terassille.



Linnan puistossa hääparia kuvattiin edestä ja takaa, kahden ja tyttärien kanssa jne.

Kun sitten kuvat oli otettu, ajoimme autoletkassa varsinaiseen hääpaikkaan ja joka kylän kohdalla autojen torvet soivat.
Morsiusparin auton nokkapellille oli laitettu valtava kukkalaite, ankkurin muotoon, olihan häiden teema merihenkinen.

Ennenkuin vasta vihitty pari pääsi häätaloon sisälle, piti heidän sahata valtavalla justeerilla sahapölkylle asetettu puu poikki. Se, kumman puolelle viimeinen justeerinveto jäi puun katkettua, sanoo perheessä viimeisen sanan. Saha jäi Janinelle.



Sulhasta koeteltiin vielä toistamiseen. Hänelle tuotiin pitkä putki, joka oli päällystetty punaisella nauhalla ja putken päissä oli mustat hapsut. Sulhasen piti saada putki poikki ja hänelle annettiin erilaisia välineitä punoksen purkamiseen ja putken leikkaamiseen poikki.
Välineiden vaihtuessa sulhanen sai aina rohkaisuryypyn. Mutta kyllä se putki viimein katkesi terävällä mattoveitsellä ja puukkosahalla.

Viimein pääsi hääparikin sisälle, missä kahvipöytä oli katettu monin erilaisin tarjottavin. Kun kyseessä oli perhejuhla ja paljon pieniä vieraita, heitä viihdytti paikallinen "nasse-setä"  joka myös vastasi musiikista. Sitä ennen kuitenkin Dilara soitti muutamia oppimiaan lastenlauluja ja jopa meidän prinssipuolisokin rohkaistui soittamaan pari suomalaista valssia ihan ulkomuistista.

Häävieraita tuli vähitellen aina lisää ja häälahjoja ei annettu meidän tapaan, vaan morsiuspari sai kirjekuoria ja kukkasia. Toipa joku vieraista mukanaan kuivakakunkin.  Minä vanhaan suomalaiseen tapaan vein morsiusparille muumimukeja ja -murokulhoja sekä tytöille Muumin ja pikkuMyyn. Olivat tosi otettuja lahjuksista.


Häävieraiden peukalonjäljet ikuistettiin kankaalle piirrettyyn puuhun lehdiksi sen oksistoon. Näin niitä muistoja syntyy.


Häätalon pihalla aukesi baari, josta sai haluamiaan drinkkejä. Sade vähän haittasi ulkona piipahtamista, mutta sehän tuo onnea avioparille. Vaikka aika koleaa oli ja tuultakin riittävästi.

Istuttiin pitkissä pöydissä, jokaisella oli kauniisti kirjoitettu nimilappu ja edessä pikkuruinen mansikkamarmeladipurkki, jonka marmeladin Timmy oli keitellyt muistoksi häistä. Minäkin toin purkit kotiin, kerroin lentokentällä turvatarkastuksessa, mitä purkeissa oli sisältönä.


Iltapäivä jatkui iloisen puheensorinan ja lasten leikkien merkeissä kunnes keittiö avautui ja voi sitä erilaisten liharuokien valikoimaa! Lihaa erilaisissa variaatioissa, kasviksia, salaatteja, jälkiruokia, leikkelepöytä, juomia, kaikkea mahdollista. Kun kokonaisen päivän olimme olleet pelkän kahvin ja makean kahvileivän voimalla, kyllä maistui.  Harmi vaan, että sikäläiseen tapaan tanssit alkaa vasta, kun on vatsat kylläisinä ja lapset ja mummot saatu nukkumaan. Me lähdettiin lähes suoraan ruokapöydästä hotellille yhdessä morsiamen isoisän kanssa. Ja meidänhän oli sitten määrä lähteä keskellä yötä jo jatkamaan kentälle.
Tässä kuvassa papparaiset Opa Dieter ja prinssipuoliso.

Eipä tosin nukuttu lainkaan, sillä jännitti vähän, tuleeko taksi sovitusti hakemaan hotellilta jne. Mutta kaikki hyvin.
Häistä jäi todella mukava fiilis, saksalaiset sukulaiset ottivat taas niin lämpimästi meidät sinne joukkoonsa. Ja mikä parasta, Bettina on luvannut tulla lokakuussa miehensä kanssa meille Suomeen. 
Sulhasen isä ja morsiamen äiti hääparin kanssa linnan portailla.

Laitan tähän muutamia itseottamiani kuvia häistä, viralliset kuvat olen tosin jo saanut facessa mutta en osaa niitä siirtää. Haittaakse?



keskiviikko 12. heinäkuuta 2017

KANANLENTO VAI KANAN LENTO?

Kylläpä on pitänyt mummelilla haipakkaa, ei ehdi enää bloggaamaankaan. Tosiasiassa tämä on ollut aikaansaamattomuutta. Kasvimaat, mökkireissut, mittumaarit, kaikki on aiheuttaneet hössäkkää ja pikaisesti olen vain lukenut toisten blogeja ilman sen suurempia kommentointeja.  Juhannus vietettiin kosteassa ja koleassa säässä niemessä. 


Kokko poltettiin pihan laidassa ja kärtsättiin kabanossit. Ihan normi juhannus siis. On ajettu monta kertaa tuo mökkimatka edestakaisin. Viritelty mökkerön uuden terassin seiniksi varta vasten ommellut purjekankaiset tuulen- ja sateensuojat, jotka voi tarvittaessa laskea suojaamaan.

Meillä oli kutsu häihin Halleen. Lähdettiin onneksi jo torstaina. Ja mikäs sen mukavampaa kuin nousta siiville. Kaikki hyvin, kunnes Finnairin piti laskeutua Tegelin kentälle Berliiniin. Sateista ja sumuista. Ukkosta. Salama iski koneen siivenkärkeen ja siitä pallosalamana siipeä pitkin koneen runkoon ja edelleen peräosaan. Paukahdus säikähdytti, mutta onneksi ei sittenkään käynyt kuinkaan - vielä.  Tegelin kenttä suljettiin rankkasateen ja ukkosen vuoksi. Kiertelimme Berliinin yläpuolella kunnes laskeuduimme varakentälle Schönefeldtiin. Ja kuinkas sattuikaan. Istuimme koneessa reilut neljä tuntia ja odottelimme, tapahtuisiko mitään että matkamme jatkuisi. Koneen vessat alkoivat täyttyä ja ainoastaan mustikkamehua oli tarjolla. Tulipa mieleen, että jos koneemme olisi kaapattu, tilanne olisi hermostuttanut enemmän, mutta meillähän oli toivoa, että vielä päästäisiin Berliinin päärautatieasemalle.

Pitkän ja hartaan odottelun jälkeen kapteeni kuulutti, että Tegelin kenttä on avattu ja me nousemme lennähtämään tuon 24 km:n matkan varsinaiseen määränpäähämme. Se oli elämämme lyhin lentomatka. Laskeuduttuamme jouduimme juoksemaan rankkasateessa terminaaliin nilkkoihin saakka ulottuvissa vesilätäköissä yli asfaltin. Terminaali oli pullollaan märkiä ja väsyneitä matkalaisia matkalaukkuineen. Pujottelimme itsemme TXL-yhteysbussin pysäkille. Tavallisesti matka kentältä Hauptbahnhofille kestää puolisen tuntia. Nyt se kesti reilusti yli tunnin. Kadut lainehtivat ja märkiä ihmisiä tungeksi joka pysäkiltä jo ennestään täpötäyteen bussiin. Vihdoin pääsimme rautatieasemalle, missä sielläkin vesilammikoiden yli juoksimme halliin. Lippujen myyntipiste oli muutettu toiseen kerrokseen, siellä jouduimme jonottamaan saadaksemme liput viimeiseen mahdolliseen junaan kohti Halle/Saalea. No tietysti juna oli myöhässä puolisen tuntia jo lähdössä ja meillä vaihto Bitterfeltissä. Junan vihaisena tuhiseva naiskonduktööri tiuskahti minulle kysyessäni, miten käy jatkoyhteyden. Kyllä sitten kuitenkin selvitti kun sai koneensa reilaan. Siis ajamme Leipzigiin ja sieltä sitten Halleen. No joo. Ymmärsin, että menee aika myöhään ennenkuin ollaan hotellissa.

Juuri ennen Bitterfeldtin asemalaituria tämä matroona tuli puhkuen ilmoittamaan, että hus-hus ulos, neljänkymmenen minuutin odottelun jälkeen paikallisjunalla päästään kuitenkin suoraan määränpäähämme. Jäimme kiltisti junasta sateiselle laiturille odottamaan. Lähetin hotelliin viestiä, että tulossa ollaan.

Kun vihdoin ja viimein oltiin hotellin edessä, oli ovet lukossa ja soittoihin ei vastattu. Onneksi eräs mies puikahti ovesta ja minä jalan oven väliin ja päästiin porraskäytävään. Ei ollut respaa, ei mitään. Soitin vuokraajalle ja hän ihmetteli, kuinka ollaan päästy sisään. Sanoi, että huone 16 on meille varattu ja avain on ovessa.
Märkinä mutta onnellisena väsyneet matkaajat pääsivät suihkuun ja sänkyyn, joka tuntui todella ihanalta.

Seuraava päivä taaperreltiin sitten Hallen vanhalla torilla ja tavattiin sisarentyttäreni ja hänen isänsä. Ja tietysti piti syödä currywurstit kuin Lemmen viemässä ikään.

Häät olivat lauantaina 1.7. ja niistä on pakko postata oma juttunsa.
Toteanpa vaan että morsian oli kaunis ja sulhanen komea sekä vanha linna, jossa vihkiseremonia pidettiin, huokui historiaa.


Vaan pitipä meidän tulla kotiin Saksasta myös. Häistä lähdettyämme emme uskaltaneet käydä nukkumaan, keitimme kahvia ja ratkoimme ristikoita, sillä olin varannut Flixbussiin paikat suoraan kentälle klo 01.55. Ihan juna-aikatauluihin en uskaltanut luottaa, meillä oli lento kymmeneltä Tegelistä Seutulaan. Se lento kesti normaalin tunti ja neljäkymmentäviisi minuuttia. Matkailu avartaa, sanotaan. Tiedä häntä, mutta seikkailua tämä oli ikäihmisille. Onneksi päästiin mukavasti kuitenkin kotiin, haettiin Simo hoidosta ja pötkähdettiin ikiomaan sänkyyn. Mukava reissu ja nähtiin Saksan sukulaiset sekä saatiin olla todistamassa nuorta onnea. Kaikki hyvin.