torstai 5. huhtikuuta 2018

SIMO SALLINPOJAN KESKIVIIKKOPÄIVÄ

Viikko sitten olin varannut eläinlääkäriltä ajan Simon hammashoitoa varten nyt keskiviikoksi.


Joku ihme sähellys eli pääsiäisen aika varmaan sekoitti ajanvarauspakkaa niin, että koira olisikin pitänyt viedä eläinlääkärin vastaanotolle jo tiistaina aamulla. Sehän ei kuitenkaan onnistunut, sillä kun lääkäristä soitettiin, koira oli jo syönyt aamupalansa ja lenkitetty. Jahkailtiin ja pähkäiltiin ja saatiin sitten kuitenkin aika keskiviikolle puolilta päivin, sillä tiistaina meillä oli laulukeikka paikalliseen palvelutaloon



Keskiviikko, aamu tuntui minusta ja tietenkin Simosta todella pitkältä, koira ihmetteli että tarjolla oli hänelle pelkästään vettä!  Reippaasti hän kuitenkin hypähti pikkuisen riisimoponi etupenkille ja matka hoitoon alkoin. Perillä Simo heti muisti, että ollaan paikassa, missä ei koskaan seuraa mitään hyvää, niinpä eläinlääkärin vihellellessä viereisessä huoneessa Simon niskakarvat nousivat jo pahaenteisesti pystyyn. Laitoin varmuudeksi koiralle kuonokopan, kun hoitaja tuli nukutusruiskunsa kanssa ja pikaisesti tökkäsi piikin Simon takalistoon. Reilut viisi minuuttia ja poika oli jo kanttuvei.
Hyvä etten itkenyt kun hoitaja nosti "VelttoVirtasen"  syliinsä ja kantoi hoitopöydälle.

Kun toimenpide heräämiseen kesti noin parin tunnin verran, minä piipahdin samassa talossa toimivaan kampaamoon, jonka olen tuntenut varsin pitkältä ajalta. Onnistuin saamaan ajan ja
hiukseni siistittiin. Hipsin takaisin eläinlääkäriasemalle odottelemaan ja lukemaan joutessani.

Alun toista tuntia odoteltuani hoitaja talutti koiruliani hoitohuoneesta. Simo hoiperteli ja nöksähteli välillä lattialle kun jalat eivät kantaneet.  Kiltisti kuitenkin odotti, että sain selvitettyä laskun ja kaappasin pojan kainalooni kantaakseni hänet autoon kotimatkalle. Niin reppanaa hän kuitenkin oli, että kieli valui kuonon ulkopuolelle ja minä muutamankin kerran kokeilin ajaessa koiran pulssia, kun tämä oli ihan vetämättömissä. Pieni reppana.

Kotipihassa kannoin hänet sylissäni sisälle omaan pehmoiseen petiinsä ja peittelin. Parin tunnin tirsot tämä otti ennenkuin silmät aukesivat ja vielä kannoin hänet rappuja alas takapihalle.  Siellä hän seisoi hiljaa paikallaan ja lopuksi pyrki takaisin sisälle. Heikoksihan se vetää kenet tahansa, jos ei ruokaa saa koko päivänä.  Vähän maisteli märkäruokaa ja raejuustoa,  nappuloita en vielä antanut, sillä koiran suu oli kipeä toimenpiteiden jälkeen ja varsinkin, kun alaleuan kaksi takimmaista hammasta molemmilta puolilta oli poistettu. Muuten Simon hampaat olivat ikäisekseen todella hyvässä kunnossa, kertoi hoitaja.

Kun koiruli vähän tokeni, annoin lisää ruokaa ja sitten illansuussa lähdin sen kanssa lenkille. Menomatka meni reippaasti kuten aina. Homma hoidettiin ja lähdettiin kotiin päin. Kymmenen metriä käveltyään Simo jäi paikoilleen, ei jaksanut houkuttelusta huolimatta ottaa askeltakaan. No, mamma otti syliin ja kantoi. Kokeilin hetken kuluttua, josko jo jaksaisi askeltaa, mutta ei. Niinpä minä kannoin koirulin ihan pihan laitaan asti. Ole melkoinen urakka tarpoa lumista polkua, mutta mitäpä sitä ei tekisi pienen koirulinsa puolesta.


Ilta meni koiran "itkiessä", alkoi ilmeisesti kipulääke jo haihtua ja uutta pilleriä sai antaa vasta seuraavana aamuna. Onneksi kuitenkin nukuttiin yö hyvin. Ja aamulla oli taas häntä kippuralla ja koira virtaa täynnä. Ihan entinen reipas terrieri, meidän perheen ilopilleri. Ruoka maittoi ja lenkki tehtiin kuin ennen yhtä reippaasti.

On se vaan kumma, miten sitä itsekin kärsii, kun pienellä perheenjäsenellä on vaikea olla.
Mutta pienen koiran hammaskalusto on vuosittain hoidettu eläinlääkärissä, sillä Simo ei kovin mielellään luita kalua eikä nuo patukat, joita kerran päivässä on annettu, pidä purukalustoa ihan timmissä kunnossa. Ja onhan Simolla ikää jo kymmenen vuotta!

Totesin prinssipuolisolle, että laskuun nyt menneillä euroilla olisin saanut puolitoista uutta pentua, mutta hänen kommenttinsa oli, ettei samanlaista, yhtä ainutlaatuista koiraa kuitenkaan. Siis ei harmiteltu hintaa sen enempää, vaikka ostetun raksusäkin ja märkäruokalavan kanssa pulitinkin kuutosella alkavan summan. Nyt on iloinen koira ja sillä hyvä hammaskalusto, kunhan vielä parina päivänä annan kipulääkepillerin. Ruoka ainakin maittaa ja häntä heiluu iloisesti. Se on tärkeintä.


Tästä tuli nyt ihan Simo-juttu, mutta koiramme on meille niin tärkeä, että siitä on yksi juttu ainakin ihan paikallaan täällä blogissakin. Muuten on ilonaiheita minulle olleet meidän lintuparveen eli vitriiniin lennähtäneet Sinilintu ja Pajusotka, aivan ihanat. Kevät on, vaikka maisema olikin toisena pääsiäispäivänä ihan jouluinen lumisine puineen. Mustarastaan huilu soi silti pihakuusen latvassa.

maanantai 12. maaliskuuta 2018

HATTARAPÄÄN POSTAUS PITKÄSTÄ AIKAA


Voi että aika on mennyt siitä, kun viimeisen postaukseni reissun alkumatkasta tein. Neljässä kuukaudessa ehtii unohtaa tämän ikäinen jo kaiken, hyvä jos vielä oman nimensä muistaa. No ei nyt sentään. Matka oli antoisa, käytiin saaren eteläkärjessä Callen kaupungissa ja keskiosassa kierrettiin yhden päivän verran. Nähtiin tsunamin jäljet, teeviljelmät, temppelitanssit ja jalokivihiomot ja -museot. Ja se valtaisa temppeli, jossa säilytetään Budhan pyhää hammasta. Temppeli on entinen palatsi Kandyssa, joka aikoinaan oli saaren pääkaupunki, mutta englantilaiset muuttivat pääkaupungin meren rantaan Colomboon.
Meidän majapaikkamme oli Negombossa, mistä tehtiin retkiä taitavan kuljettajamme Sunilin kyydissä. Joskus pelotti, varsinkin iltapimeällä hotelliin palatessamme, sillä liikenne oli uskomatonta, sikin sokin tuk-tukeja, mopoja, pyöräilijöitä ja jalankulkijoita henkilöautojen, kuorma-autojen ja bussien seassa.
Eipä siellä olisi itse osannut eikä uskaltanut ajaa, sillä kaiken lisäksi liikenne on vasemman puolen mallia. Maassa maan tavalla. Tulipa koettua, mutta tuskin enää jatkossa Sri Lanka houkuttaa, sen verran pitkä lento ja kerran nähty nyt.

No, muistot reissusta on tallella, teetä keittiön hyllyssä ja muutama huivi sekä puinen pieni tuk-tuk. Ei siellä juurikaan mitään muuta ostamista ollut. Tosin kävimme kasvitieteellisessä puutarhassa, mistä löytyi luonnonmukaista lääkettä jos johonkin vaivaan. Naamarasvoja ostelin muutaman purkin ja vaniljauutetta.
Ja prinssipuolisolle ompelutimme pellavakankaasta liivin. 

Ystävystyimme nuoren Fawasanin kanssa, hänellä oli varsin siisti pieni market-myymälä pääkadun varrella. Lähetin hänelle hänen pyynnöstään kotiin palattuani pari Suomen lippua kiinnitettäväksi t-paitaan. Ja kuljettajallemme sekä Fawsanille postitin heijastimia turvalliseen kulkemiseen.

Sitten tuli joulu. Meille varsin murheellinen. Vanhimman tyttäremme mies menehtyi juuri ennen joulua, samana päivän muutti myös miniämme äiti tuonpuoleisiin. Lisäksi entinen työkaverini myös samana päivänä ja vielä eräs
lastenlastemme sukulainen oli menehtynyt, joten samalle päivälle neljä lähtöä
tuntui lähes kohtuuttomalta. Tummille vaatteille on ollut käyttöä. 

Muuten tässä on menty ihan normaaliin tahtiin. Viikko-ohjemat pyörii tavanomaiseen tahtiin. Villasukkia olen kutonut liki viiskymmentä paria ja jakanut niitä kaikille läheisille, vienyt arpajaisvoitoiksi ja keräyksiin ym. En osaa tehdä - tai en viitsi - kokeilla kuvioita vaan pötkellän raitavarsisia seiskaveikasta, jota prinssipuoliso aina välillä tuo kaupasta tullessaan.

Pientä kippokauppaa olen harrastanut facessa, jotakin myynyt ja vastaavasti taas ostanut tilalle. Ja niin kun on pitänyt tyhjentää hyllyjä mukamas! Olen tosin vähän siivoillut ja järjestellyt hyllyjä. Luulin saavani kirjoja vähän vitriiniin, vaan sinne lennähtivät kanarasiat eikä yhtään kirjaa enää mahtunut. 

Yritän jatkossa olla vähän reippaampi näiden postausten suhteen. Olen kyllä lueskellut blogeja hissukseen, kommentoinnit on kuitenkin jääneet vähiin. Ymmärrettävästi. 

Ja voi että. Löytyi tuossa julkaisematon postaus, läväytin sen esille äsken. 
Kuten huomaatte, hattarapää olen. Yritän jatkossa tsempata. Bis dann, sanoo saksalainen.
















CEYLON, BRITTIEN SIIRTOMAA

Sri Lankan, entisen Ceylonin vanha pääkaupunki oli keskemmällä saarta vuorien välissä ja rinteillä sijaitseva Kandy, missä teeviljelmät vihertävät rinteillä.  Britit rakennuttivat Kandyn ja Colombon välille rautatien ja siirsivät pääkaupungin Colomboon, meren rannalle, mistä tuotteiden laivaaminen Englantiin oli huomattavasti helpompaa.

Meidän "kotipesämme"  oli Colombon lähellä Negombossa, josta teimme päivän retken paitsi saaren eteläosaan Galleen myös Kandyyn. Oppaana ja kuljettajana meillä oli paikallinen Sunil Rodrig, joka asiantuntevasti opasti meitä kaikilla tekemillämme retkillä. Tähän vuodenaikaan alkaa monsuunisateet, meille osui kaksi sateista päivää, mutta eipä se tahtia haitannut retkipäivinä edes.

Kandyssa kävimme aluksi teetehtaalla. Käsin kerätyt teelehdet käyvät läpi monenlaisia myllyjä ja kuivureita, ennenkuin ne on teepusseina tai teepakkauksina.








Teelaaduista parasta sanottiin olevan valkoinen tee. Ostinpa sitä kotiin tuomisiksi, samoin vihreää teetä, mangoteetä ja sitruunateetä.

Kandyssä kävimme myös buddhalaisessa temppelissä, joka on aikoinaan ollut palatsina, mutta nykyisin siellä säilytetään mm. Buddhan hammasta, joka on tärkeä joka vuotisessa rituaalissa, samoin kuin norsu, joka kantaa selässään kultaista hammasta pienessä häkissä. Laitan kuvia sitten, kun olen saanut ne tabletilta siirtymään.  Temppelialueelle oli kova tungos ja parkkipaikat niin tiukassa, että tarvittiin sekä supertaitoa että myös hyviä hermoja kuljettajalta, joka sai sujautettua autonsa ilman naarmuja kadun varteen jo pysäköityjen väliin ja sieltä myös pois.
Temppelissä ihmiset ostivat lootuksen kukkia ulko-ovelta ja veivät niitä temppeliin Buddhan patsaalle. Kengät piti riisua temppelin ulkopuolella ja mekin hipsuttelimme siellä paljain varpain.

Poikkesimme myös kasvitieteellisessä puutarhassa, jossa opastetun kierroksen jälkeen ostimme mm. vaniljaa uutteena, teetä, sekä avocadoa sisältävää naamarasvaa ja santelipuuöljyä mm. Eihän se ihan halpaa ollut mutta ehkäpä tehokasta, kunhan opin käyttämään niitä. Myös hyönteisiä karkottamaan oli ihan oma sitruunantuoksuinen öljynsä, moskiitot kun tuppasiva tikkaamaan ihon avoimiin kohtiin.

Oppaamme oli varannut meille liput temppelitanssijoiden esitykseen, mutta sitä odotellessamme kiersimme jalokivimuseossa joka oli vastapäisessä rakennuksessa. Ja voi sitä kivien ja valmiiden korujen säihkettä. Onneksi - tai prinssipuolison onneksi - en siellä sortunut vaan pääsin ilman ostamista sieltä ulos.
Temppelitanssijoilla oli rumpuja rytmittämässä ja kolme naistanssijaa sekä muutama taitava miestanssija kovin upeissa asuissa. Olihan se näkemisen arvoista mutta en niin suuresti innostunut, kun rummutus oli niin kovin äänekästä.

Kotimatkalla piipahdimme vielä paikassa, missä puusta kaiverrettiin lähestulkoon mitä tahansa.
Elefantteja, lintuja, pieniä soittimia, naamioita ym. Meille esiteltiin myös eri puulajit, joita Sri Lankassa kasvaa.

Ilta pimeni jo paluumatkan alkaessa ja minä istuin kuljettajan vieressä ja koska ratti oli väärällä puolella ja vasemmanpuoleinen liikenne, minä "ajoin" siinä koko matkan, tuntui aivan hurjalta menolta. Prinssipuoliso takapenkillä huokaili enemmän ja pelkäsikin sanojensa mukaan, vaikka tie oli Sunilille varmasti tuttu samoinkuin liikenne. Mutta kyllä vaikutti siltä, ettei mitään liikennesääntöjä noudatettu tai sitten niitä ei edes ollut. Valottomia tuk-tukeja, skoottereita, kevytmoottoripyöriä, polkupyöriä ja jalankulkijoita riitti vesisateisen paluumatkan varrelle. Ja ne ohitukset, ne vasta jotakin, varsinaista sukkulointia. Itse en siinä maassa uskaltaisi auton rattiin.

Onnellisesti kuitenkin päästiin takaisin hotelliin. Kuljettajamme halusi hoitaa meidän viimeisenkin retken kuljetuksen ja sai sen järjestymään. Meillä kuitenkin oli välipäivä retkistä ja vietettiin leppoisaa oleskelemista rannalla.


PS. Tämän kirjoitin jo joulukuun puolessa välissä mutta jäipä painamatta julkaise-nappia. Haittaakse?




perjantai 15. joulukuuta 2017

KAUKOKAIPUU

Syksyn tullen mielen jälleen valtaa kaipuu, kuin muuttolinnut mä tahdon etelään....
Nuo sanat on laulusta, mutta nyt meidän matkakohteemme ei ollut Espanja vaan lensimme hieman
kauemmaksi. Pitkä lentomatka koneessa kökötellen on tietysti tämän ikäisille varsinkin jo vähän
vaivalloista, mutta sinne vaan  piti itsensä tunkea. Koneen vaihto Bangkokissa ja sieltä edelleen
meren yli Colomboon, Sri Lankan nykyiseen pääkaupunkiin, mistä vielä jatkettiin paikallisella taksilla Negomboon. Aikaeroa kotimaahan riittävästi,  joten sopeutumista tarvittiin.


Sri Lanka eli entinen Ceylonin saarivaltio on aikoinaan ollut ensin Portugalin siirtomaa ja myöhemmin brittien. Siihen aikaan Ceylonin pääkaupunkina oli Kandy, keskellä saaren vehreitä vuoristomaisemia. Britit rakennuttivat rautatien Kandyn ja Colombon välille ja muuttivat pääkau-
pungin Intian valtameren rantaan Colomboon. Näin he pystyivät paremmin hyödyntämään siirtomaansa tuotteita ja laivaamaan ne kohti Englantia, kuten puuvillaa, riisiä ja teetä sekä jalokiviä.

Sri Lankassa on reilut 21 miljoonaa ihmistä, kaaosmainen liikenne ja paljon vielä kehittämistä monessa suhteessa. Tai ehkäpä meistä eurooppalaisista tuntui moni asia kaipaavan kohennusta.
Mutta heillä on upeita rantoja, tulista ruokaa, aurinkoa ja lämpöä. Ja niitähän me ainakin kovin kaipasimme täällä kotimaassa syksyn vesisateiden ja hämäryyden keskellä.


Aika nopeasti kotiuduimme hotelliimme, joka sijaitsi aivan meren rannalla, vain pieni nurmikkokaistale rantahiekan ja terassimme välissä. Hotellissa oli paljon henkilökuntaa, aamiaisella keltapaitaisia miehiä pitkissä hameissaan jatkuvasti palvelemassa.
Ensimmäinen päivä meni aurinkoa ja lämpöä hämmästellessä. Hotelliketjun edustaja tarjosi meille
retkimahdollisuuksia ja päätimme käyttää kaksi lomapäiväämme tutustuaksemme saaren nähtävyyksiin.


Ensimmäisenä retkikohteenamme oli Gallen vanha kaupunki saaren eteläkärjessä. Oppaanamme ja kuljettajanamme oli Sunil Rodrigo, jonka luotsaamana nähtiin brittien covernement kaupungin satama-alueen vieressä, kaupungin vasemmanpuoleisen liikenteen kaaos, tsunamin jäljet rantatien
varrella, kuuluisa naamiomuseo sekä poikkesimme myös kilpikonnien hoitotilalla, missä monet
mm. kalastajien verkkoihin tarttuneet ja vammautuneet kilpikonnat saivat hoitoa. Erikoisuutena näimme albinokilpikonnan, niitä syntyy kuulema vain yksi kymmenestätuhannesta ja sen vuoksi se
oli hoitolan aarre ja tarkan silmälläpidon alaisena, koska sen arvo oli mittaamaton.

Surullista oli nähdä rantatien varrella olevat tsunamin muistomerkit ja vaurioituneet talot, joita ei ollut lainkaan korjattu, koska asukkaat olivat menehtyneet tsunamissa. Opas kertoi 2000 ihmisen kuolleen hyökyaallossa, joka huuhtoi kaiken mennessään.

Gallesta ajelimme takaisin Colomboa kohti, mm. Hikkaduwan läpi. Muistui mieleen se laulu Hikkaduwa-joella! Retki saaren eteläiseen osaan kesti kokonaisen päivän ja illan pimennyttyä palasimme väsyneinä takaisin "kotihotelliin".

Valitettavasti nämä mun kuvat on vähän mtä sattuu, otin tabletilla enemmän kuvia vaan enpä ole
saanut (osannut) niitä vielä siirtää tänne läppärille. Mutta jatkan kun ehdin tämän reissun tunnelmien kertomista ja lisään kuvia sitten lisää.






perjantai 1. syyskuuta 2017

SYYSTERVEISET

Tänä vuonna syksy tuli varhain. Tai oli koko kesä vähän kuin syksyä, sateista ja koleaa säätä. Vaikka olen syksyn lapsi ja tykkään syksystä, en kuitenkaan diggaa tätä koko loppukesän hiipivää syksyistä säätä.

Miten kesä meni? Eestaas ajellessa niemen nokkaan ja takaisin kotiin. Puutarhamarjojen ja metsämarjojen säilömisessä pakastimiin (enpä tohdi kertoa paljonko mustikkaa on pakastettu). Sadetta on saatu enemmän kuin lääkäri määrää. Pitäisi opetella tykkäämään tuulesta ja sateesta ihan oikeasti.

Niemessä on meneillään pojan mökkirakennusprojekti. Pilvilinnaksi ristimäni vahvahirsinen Mammutti nousee kohti taivaita, nyt on jo kattotuolit paikoillaan ja saanevat ennen talven tuloa katon sekä ikkunat ja ovet. Enpä juurikaan ole raksalla ollut, enempikin kastrullikomeljanttarina muonittamassa talkooporukkaa.
Kantanut korttani kekoon sillä tavoin.


Kolea ja sateinen kesä ei paljon puutarhassa kasvattanut. Avomaakurkkuja ei taida ehtiä ensimmäistäkään. Kasvihuoneesta saan tomaatteja tuskin kilon verran, kasvihuonekurkut niin alkutekijöissään, ettei niistäkään mitään. Tillinvarsia leikkasin kuivamaan, sillä kurkkusäilykettä ei synny tänä syksynä.
Tilliä leikatessani muistelin eräänkin syksyn valtavaa kurkkusatoa, ämpäritolkulla jaettiin ystäville. Ja kun höysteliäs ja herttainen olen olevinaan, lupasin eräälle ystävälle, että saa hakea tilliä, joka silloin kasvoi rehevänä, sukulaisensa juhliin kala- ym. lautasille. Kun sitten palasin mökkeröltä kotiin, oli itku lähellä katsoessani tillipenkin sänkeä, oli leikattu viimeiseen korteen. No eipä siinä mitään, hain torilta kurkkujen säilömiseen tillit sinä syksynä.

Kantarellit ovat olleet runsaina jopa pihametsikössä. Tykkään poimia niitä, mutta tuo mies joka meillä asuu on kyllästynyt niiden syömiseen joten olenpa jakanut niistä suurimman osan ystäville.
Muita sieniä ei ole juurikaan noussut, yhden karvarouskun ja haapasienen löysin, kangasrouskuja näkyi olleen muutamia tuolla tien varrella. Sienisalaatti on suurta herkkua ja varsinkin jouluna sitä pitää olla. Ehkäpä nyt jos lämpiää, nousee rouskut ja toivottavasti myös tatit.



Pensasmustikat ovat laiskan marjastajan ihannemarjoja. Niistä on saatu hyvä sato ja niiden poimiminen on hauskaa, kun muistaa olla varovainen kypsiä irrottaessaan, sillä huolimattomuus kostautuu koko vielä kypsymättömän tertun irrotessa.  Minun mielimarjani on.


Kirjoittelen tätä niemen nokassa. Tuulee lähes myrskyisästi, vettä tihkuttaa aina välillä. Prinssipuoliso pinkaisi kirkonkylälle tapaamaan kunnan viranomaista, jonka vastuulla oli hoitaa jäljet vesi- ja viemärijohtojen vetämisestä meidän maamme läpi. Oltiin nimittäin eilen poimimassa mustaherukat (noin 30 pensasta) ja jouduttiin raahaamaan mennen ja tullen tavarat maantieltä yli pientareen ja sitten pehmoista hiekkaa pitkin saappaiden upotessa säärivarteen asti. Meillä on ollut peltotie ladolle asti aiemmin ja olemme voineet ajaa perille tavaroinemme. Kun mies eilen kämmäsi pehmeästä hiekasta tielle nousevaan risutappiin ja kaatoi marjasankonsa hiekkaan, sai hän riittävästi pontta lähteä henk.kohtaisesti selvittämään aikataulua, sillä hankaluutta on ollut jo parina syksynä. Ollaan jo sen ikäisiä, ettei meidän pitäisi rämpiä upottavassa hiekassa tavaroinemme, varsinkin kun ihan selvästi ehtona kirjattiin tien saattaminen ajokuntoon johtotöiden jälkeen.
Ans katsoa, tuleeko valmista ja koska!

Huomenna poiketaan kotimatkalla Hartolan markkinoilla, missä tavataan padasjokiset ystävämme. Viikon päästä on emäpitäjän pestuumarkkina, sinne on myös ihan must mennä mukaan. 
Täällä niemen nokassa on pulahdettu kirkasvetiseen järveen jokaikinen aamu. Kotona pihalammikossa on vielä malluaisia ja muita ötököitä, joten enpä uskalla ennenkuin riittävästi kylmenee.
Simo on varsinainen saunakoira, pitää oikein houkutella pois lauteilta niinkuin eilen illallakin. No mitäs, minäkin tykkään saunoa täällä jokaisena iltana. Haittaakse jos iho korpuksi muuttuu jo tän ikäiseltä. 


Kuvat on taas mitä sattuu. En ole paljon kuvannut enkä varsinkaan harkinnut, mitä blogiini laitan. Se on tää ikä kai!

torstai 3. elokuuta 2017

KATSOKAA TAIVAAN LINTUJA...

Tämä otsikon lause on muutamankin kerran tullut mieleen, kun joka vuotinen säilöntähössäkkä on pätkähtänyt käyntiin. Vaan minkäs teet, kun puoliso ponkaisee metsän siimekseen aina kun silmä välttää. Eikä ole tullut koskaan vajaan ämpärin kanssa takaisin. Tänään olen pakastanut puutarhamansikoita, keltaisia vadelmia, punaherukoita ja tietysti sen sangollisen mustikkaa. Pakastin paukkuu vähemmästäkin. Viime syksyn mustikoita on vielä hieman jäljellä, samoin puutarhamansikoita. Ne pitää vaan nyt käyttää hetimiten.

Eipä auta valittaminen. Voispa se olla niinkin, ettei miestä sais kirveelläkään marjamättäille. Siispä tähän on tyytyminen ja kiltisti pussitettava saalis talven varalle.

Huomenna pääsen onneksi (?) parin päivän irtiotolle tästä arkihuushollista. Menen yksin mökille pojan mukana ja lauantaina sitten kalakukkokaupunkiin. Tosin ei ole niin riemureissu, sillä enoni siunaustilaisuus on reissun päätarkoitus. Kukin meistä vuorollaan. Monta duunikaveriani on lähtenyt tuonpuoleisiin tänä suvena. Nuorempia kuin minä. Enoni toki oli jo liki yhdeksänkymppinen, joten pitkän elämän hän elää sai. Kunnon vanhanajan opettaja, monitaitoinen ja persoonallinen. Osasi matkia lintujen ääniä (oli telkkarissakin pariin otteeseen), osasi soittaa lähes instrumenttia kuin instrumenttia, viulua toki enimmin. Soitti myös paitsi joskun nuorena kammalla niin myöhemmin tuohenpalalla. Meilläkin on yksi hänen tätä soitintaan. Sorvasi puusta mitä ihmeellisempiä luomuksia. Minulla on muistona hänen tekemänsä puinen kuksa, jonka puun kuviot on saatu esiin liottamalla kuksaa mutavedessä ja sitten vahattu. En ole hennonut kuksaa ottaa arkikäyttöön ja tuskin otankaan. Kuksa on kaunis, siinä on ihan selvästi hevosen pään kuvio. Tykkään. Originelli oli eno kaikenkaikkiaan. Mikään hänelle ei ollut mahdotonta.

Eipä näitä äidin sisaruksia enää ole kahta enempää jäljellä. Iäkkäitä ja hauraita. Kun oma äitini vuonna -88 lähti, tajusin, että elämän hyppylaudalla ei ole enää ketään edelläni ja että vuoroni varmasti tulee. Protestoin kyllä sitä, että nuorin lapseni lähti ennen minua ja suru ja kaipaus eivät koskaan häviä.

Prinssipuolisolla on huomenna ja myös sunnuntaina soittohommia joten hän jää kotiin, samoin Simo. Varsinkin jos tulen junalla sitten paluumatkan, mikä näyttää todennäköisimmältä. Junassa on minusta tosi kiva matkustaa. Jatkoyhteydet kotiin on vielä tarkistettava.

Mitä tästä kesästä voisi sanoa?  Sadetta riittävästi. Viileyttäkin.
Kasvihuoneessa tomaatit kasvavat ja kypsyvät hitaasti. Kurkun taimetkin avomaalla vielä tarvitsevat aikaa kasvaakseen.  Mutta kesä kuin kesä, järven vesi ei sekään oikein lämmennyt ja nythän Jaakko jo kylmän kiven sinne viskasi. Mielessä pyörii laulu: syksy jo saa, harmaa on maa, koivusta lehtiset pois putoaa... Mistähän sekin nyt mieleen nousi!

Jospa jättäisin nyt kuvat kokonaan postauksesta. Pitää alkaa etsiä tummia kuteita lauantaiksi ja huolehtia, että on kengät ja muut vermeet ettei crokseilla mennä. Kaikesta haikeudesta huolimatta on hyvä nähdä sukulaisia yhdessä. Hyvää taivasmatkaa eno-Jussi!

tiistai 25. heinäkuuta 2017

AAMUKÄVELYLLÄ

Lämpötila vain 12 astetta tänä aamuna puoli seitsemältä. Kostea nurmikko paljaiden jalkojen alla tuntui viileältä. Kuitenkin kukkapenkistä kohoava kynttilämäinen kukinto herätti huomion ja oli ihan pakko astella kuvaamaan kermesmarjaa ja samalla hieman muitakin kukkivaisia.

Kermeksen vieressä kohoaa papukaijakukka, jonka kukasta ei ole vielä muuta havaintoa kuin nuppu nököttämässä. Jännää.

Äitienpäiväruusu on puhjennut uuteen kukkaan, eipä sitä ole kostea kesä lannistanut, päinvastoin.

Kukkaa ei sen sijaan pukkaa tämä karvalehti, valeunikko, jonka luulin jo hävinneen talven myötä. Hyvin se voi, kunhan vaan näyttäisi edes yhden kukkansa.

Kesän aurinkoa tuo sateiseen päivään tämä keltainen kullero, piilossa kuusaman oksien alla. Kukat isommat kuin vaalealla kullervollani, jonka kukinta alkaa jo olla ohi.

Yllätyksiäkin sattuu, enkä puhu nyt niistä pienistä lehtokotiloista, joita viisi yllätin liljojen lehdiltä, vaan tästä pikkuruisesta ruusun oksasta, en tiennyt tällaista olevankaan puutarhassani.

Malvat ovat myös aloittaneet kukintansa, sekä valkoinen että vaaleanpunainen.


Ja kenelle kellot soivat? Ihanan valkoisen kurjenkellon sain ystävältäni Unelmalta joskus vuosia sitten. Oli kyllä sininenkin, mutta vain tämä valkoinen on noussut kukkimaan.

Rehevyyttä sateisesta kesästä on kerännyt jättipoimulehti. Sitä on jo ihan liiaksi joten taidanpa lähteä sitä vähän kurittamaan. Jos samalla löytyisi ne viimeisetkin koppa selässä matelevat etanat, nuo limaiset iljetykset. 


No, liljakukot olen nitistänyt ja tummanpunainen varjolilja kukoistaa.
Tällaista tänään mielessä. Mukavaa päivää, haikaillaan lämpimämpää säätä.